Yirmi Birinci Söz/fi

İki makamdır.

Ensimmäinen Sija

بِسْمِ اللّٰهِ الرَّحْمٰنِ الرَّحِيمِ

اِنَّ الصَّلٰوةَ كَانَت۟ عَلَى ال۟مُؤ۟مِنٖينَ كِتَابًا مَو۟قُوتًا (Koraani 4:103)

Kerran eräs iäkäs, suurikokoinen ja korkea-arvoinen mies sanoi minulle: ”Rukoukset ovat hyviä, mutta niiden suorittaminen joka ikinen päivä viidesti päivässä on liikaa. Koska ne eivät lopu koskaan, tulee siitä uuvuttavaa.”

Pitkän ajan kuluttua siitä, kun mies oli sanonut nämä sanat, kuuntelin sieluani ja kuulin sen sanovan täsmälleen samat asiat. Katsoin sitä ja näin, että laiskuuden korvalla se sai saman opetuksen Saatanalta. Ymmärsin silloin, että nuo sanat olivat ikään kuin sanottu kaikkien pahan ohjaamien sielujen nimiin, tai muutoin ne olisi pakotettu sanomaan ne. Niinpä sanoin: ”Paha ohjaa sieluani – joka ei pysty parantamaan omaa sieluaan ei pysty parantamaan muitakaan. Siinä tapauksessa aloitan omasta sielustani.”

Sanoin: Oi sielu! Kuuntele viisi ’Varoitusta’ vastauksena niille sanoille, jotka lausuit tietämättömyydessä, toimettomuuden sohvalla, piittaamattomuuden unessa.

ENSIMMÄINEN VAROITUS

Oi kurja sieluni! Onko elämäsi ikuinen, ihmettelen? Onko sinulla kiistatonta asiakirjaa, joka osoittaa, että elät ensi vuoteen, tai edes huomiseen? Se mikä saa sinut ikävystymään on, että kuvittelet eläväsi ikuisesti. Valitat ikään kuin pysyisit tässä maailmassa huvittelemassa ikuisesti. Jos ymmärtäisit, että elämäsi on lyhyt ja että se loppuu tuloksetta, ei se varmaankaan aiheuttaisi sinulle ikävystymistä, vaan kiihottaisi todellista intoa ja miellyttävää iloa viettää yhden tunnin kahdestakymmenestäneljästä hienon, miellyttävän, helpon ja armollisen palveluksen parissa, joka on keino saavuttaa todellinen onni ikuisessa elämässä.

TOINEN VAROITUS

Oi vatsaa palvova sieluni! Joka päivä syöt leipää, juot vettä ja hengität ilmaa – ikävystyttääkö ne sinua? Eivät, sillä koska tarve on toistuva, eivät ne aiheuta ikävystymistä vaan nautintoa. Siinä tapauksessa viiden päivittäisen rukouksen ei pitäisi aiheuttaa sinulle ikävystymistä, sillä ne houkuttelevat tovereidesi tarpeita kehoni talossa, ravintoa sydämelleni, elämän vettä hengelleni ja ilmaa hienoille elimilleni.

Kyllä, koputtamalla rukouksella Armeliaimman ja Anteliaimman oveen voi sydän, joka kärsii äärettömistä suruista ja murheista ja joka on riippuvainen äärettömistä nautinnoista ja toiveista, saavuttaa elatuksen ja vahvuuden.

Ja kääntymällä viiden päivittäisen rukouksen kautta kohti Ikuisesti Rakastetun armon lähdettä voi useimpiin olentoihin yhteydessä oleva henki imeä itseensä elämän vettä – henki, joka nopeasti lähtee tästä väliaikaisesta maailmasta huutaen eroamisen hetkellä.

Tämän maailman surullisissa, murskaavissa, ahdistavissa, hetkellisissä, synkissä ja tukahduttavissa olosuhteissa eniten ilmaa tarvitsevat tietoinen sisäinen ymmärrys ja hohtava hieno elin, jotka voivat hengittää ainoastaan rukousten ikkunan kautta, joka luonteensa vuoksi tavoittelee ikuista elämää ja luotiin ikuisuutta ajatellen, ja on Iankaikkisen ja Ikuisen peili, ja äärettömän herkkä ja hienovarainen.

KOLMAS VAROITUS

Oi kärsimätön sieluni! Onko järkevää tänään ajatella menneitä palvonnan koettelemuksia, rukoilun vaikeuksia ja epäonnen vaivoja, olla ahdistunut ja kuvitella tulevia palvonnan velvollisuuksia, rukousten palvelua, vastoinkäymisten murheita ja osoittaa kärsimättömyyttä?

Olemalla kärsimätön muistutat typerää komentajaa, joka huolimatta siitä, että vihollisen oikea sivusta yhdistyi hänen oikeaan sivustaansa ja sai näin tuoreita joukkoja, lähetti merkittävän sotajoukon oikeaan sivustaansa heikentäen keskustaa. Vaikka vasemmalla sivustalla ei ollut vihollissotilaita, lähetti hän sinne suuren sotajoukon ja antoi määräyksen ampua. Keskustaan ei jäänyt joukkoja. Vihollinen ymmärsi tämän, hyökkäsi sinne ja voitti musertavasti.

Kyllä, sinä muistutat tätä, sillä eilisen murheet ovat tänään muuttuneet armoksi – kipu on poissa ja nautinto säilyy. Vaikeus on muuttunut siunaukseksi, vastoinkäyminen palkkioksi. Siinä tapauksessa ei tulisi tuntea väsymystä, vaan olisi vakavasti pyrittävä jatkamaan uudella innolla ja tuoreella innostuksella. Tulevaisuuden päivät eivät ole vielä saapuneet, niiden ajatteleminen nyt ja tylsyyden ja väsymyksen tunteminen on järjetöntä, kuin tänään ajattelisi tulevaa nälkää ja janoa ja alkaisi huutaa ja itkeä.

Koska totuus on tämä, jos olet järkevä, ajattelet vain tämän päivän palvontaa ja sanot: ”Vietän tunnin siitä ilahduttavaan, miellyttävään ja ylevään palveluun, jonka palkkio on korkea ja vaiva pieni.” Siten katkera ikävystymisesi muuntuu suloiseksi pyrkimykseksi.

Kärsimätön sieluni! Olet vastuussa kolmenlaisesta kärsivällisyydestä.

Ensimmäinen on kärsivällisyys palvonnassa.

Toinen on kärsivällisyys pidättäytyä synnistä.

Kolmas on kärsivällisyys kohdatessa vastoinkäymisiä.

Jos olet älykäs, ota oppaaksesi totuus tämän Kolmannen Varoituksen vertauksessa. Sano miehekkääseen tapaan: ”Kaikkein Kärsivällisin!” ja ota vastuu kolmesta kärsivällisyyden muodosta. Ellet väärällä tavalla tuhlaa kärsivällisyyden voimia, jotka Kaikkivaltias Allah on sinulle antanut, niiden pitäisi kestää jokainen vaikeus ja vastoinkäyminen. Joten luota niihin voimiin!

NELJÄS VAROITUS

Oi typerä sieluni! Onko tämä palvonnan velvollisuus ilman tulosta, ja onko sen palkkio niin vähäinen, että se aiheuttaa sinulle uupumista? Jos joku antaisi sinulle vähän rahaa tai pelottelisi sinua, voisi hän saada sinut työskentelemään iltaan asti, ja työskentelisit velttoilematta.

Onko siis niin, että tuloksettomia ovat määrätyt rukoukset, jotka tämän maailman vierastalossa ovat kyvyttömän ja heikon sydämesi elatus ja vauraus, ja haudassasi, joka tulee olemaan tietty asumuspaikka sinulle – elatus ja valo, ja ylösnousemuksessa, kun sinut joka tapauksessa arvostellaan – asiakirja ja patentti, ja Siratsillalla, joka sinun pitää ylittää – valo ja ratsu. Onko palkkio niistä vähäinen? Joku lupaa sinulle sadan euron arvoisen lahjan ja laittaa sinut työskentelemään sadaksi päiväksi. Luotat ihmiseen, joka voi rikkoa lupauksensa, ja työskentelisit velttoilematta.

Joten jos Eräs, jolle lupauksen rikkominen on mahdotonta, lupaa sinulle palkkion, kuten paratiisin ja lahjan kuten ikuisen onnen, ja työllistää sinut hyvin lyhyeksi aikaa erittäin miellyttävällä velvollisuudella, jos et suorita kyseistä palvelua, tai toimit syyttävästi kohti Hänen lupaustaan tai vähättelet Hänen lahjaansa suorittamalla sen vastentahtoisesti kuten joku, joka on pakotettu työhön, tai olemalla kyllästynyt, tai työskentelemällä puolinaisesti, ansaitset vakavan varoituksen ja mahtavan rangaistuksen. Etkö ole ajatellut tätä? Vaikka työskentelet väsähtämättä tämän maailman raskaimmissa töissä pelätessäsi vankeusrangaistusta, eikö pelko ikuisesta vankeudesta, kuten helvetti, täytä sinua innolla todella kevyeen ja miellyttävään palvelukseen?

VIIDES VAROITUS

Oi maailmaa palvova sieluni! Kumpuaako voimattomuutesi palvonnassa ja määrättyjen rukousten laiminlyöntisi maallisten tehtäviesi moninaisuudesta, tai koska et löydä aikaa kamppaillessasi toimeentulon kanssa? Oletko luotu vain tätä maailmaa varten, että viettäisit kaiken aikasi siinä?

Tiedät, että kykyjesi puolesta olet ylivoimainen verrattuna eläimiin, mutta mitä tulee maallisen elämän välttämättömyyksien hankintaan, et voi kilpailla edes varpusen kanssa. Joten miksi et voi ymmärtää, että perustehtäväsi ei ole työskennellä kuin eläin, vaan pyrkiä todelliseen ikuiseen elämään, kuten todellinen ihminen.

Lisäksi useimmat maalliset tehtävät eivät koske sinua ja ovat turhanpäiväisiä asioita, joihin sekaannut tunkeilevasti. Laiminlyöt olennaiset asiat ja kulutat aikasi hankkimalla epäolennaisia tietoja kuin eläisit tuhat vuotta. Tuhlaat arvokasta aikaasi arvottomiin asioihin, kuten sen opetteluun, millaisia ovat renkaat Saturnuksen ympärillä tai kuinka monta kanaa Amerikassa on. Kuin olisit tulossa tähtitieteen tai tilastotieteen asiantuntijaksi.

Jos sanot: “Mikä estää minua rukoilemasta ja palvomasta ja saa minut löysäilemään ei ole tuollaista joutavaa, vaan olennaista kuten elannon ansaitseminen”,

silloin vastaukseni on tämä: jos työskentelet sadan sentin päiväpalkalla, ja joku tulee luoksesi sanoen: ”Tule ja kaiva tässä kymmenen minuuttia ja löydät sadan euron arvoisen timantin ja smaragdin.” Jos vastaat: ”Ei, en tule, koska kymmenen senttiä leikataan palkastani ja toimeentuloni vähenee”, ymmärrät tietenkin, kuinka typerä tekosyy tämä olisi.

Samalla tavoin työskentelet toimeentulosi eteen tässä puutarhassa. Jos hylkäät pakolliset rukouksesi, kaikki ponnistelujesi hedelmät rajoittuvat vain maalliseen, merkityksettömään ja tuottamattomaan toimeentuloon. Mutta jos vietät lepoaikasi rukoillen, minkä avulla henkesi rentoutuu ja sydämesi hengähtää, huomaat kaksi kaivosta, jotka ovat tärkeitä lähteitä sekä maalliseen tuottavaan toimeentuloon että Tuonpuoleiseen toimeentuloon ja ravintoon.

Ensimmäinen kaivos: vakaan aikomuksen kautta saat osuutesi kaikkien kasvien ja puiden kiitoksista ja ylistyksistä, joita kasvatat puutarhassasi – olivat ne sitten kukkivia tai hedelmiä kantavia. (Alaviite)()

Toinen Kaivos: Mikä tahansa onkaan syönyt puutarhasi tuotteita, olkoon se eläimet tai ihminen, karja tai kärpäset, ostajat tai varkaat, on kuin antaisit almuja. Mutta sillä ehdolla, että työskentelet Todellisen Elättäjän nimeen ja Hänen sallimissaan rajoissa ja näet itsesi virkamiehenä, joka jakaa Hänen omaisuuttaan Hänen olennoilleen.

Joten näe miten suuren menetyksen kokee sellainen, joka hylkää määrätyt rukoukset. Minkä merkittävän vaurauden hän menettääkään, ja hänet tekevät alakuloisiksi nämä kaksi kaivosta, jotka muutoin saisivat hänet työskentelemään innokkaasti ja varmistaisivat hänelle vahvan moraalin – hän tekee vararikon. Ikääntyessään hän väsyy puutarhan hoitoon ja menettää kiinnostuksensa siihen sanoen: ”Mitä se minulle kuuluu? Jätän joka tapauksessa tämän maailman, miksi minun pitäisi sietää näin paljon hankaluuksia?” Hän vaipuu toimettomuuteen. Mutta ensimmäinen mies sanoo: ”Tulen työskentelemään kovemmin sekä palvoen että luvallisissa toimissa lähettääkseni vielä enemmän yltäkylläistä valoa hautaani ja hankkiakseni enemmän ravintoa Tuonpuoleiseen elämääni.

Lyhyesti: Oi sieluni! Tiedä, että eilinen on jättänyt sinut ja huomisesta sinulla ei ole mitään takeita, että se on sinun. Siinä tapauksessa tiedämme, että nykyinen päivä on todellista elämää. Joten kuluta ainakin yksi sen tunneista moskeijassa tai rukousmatolla.

Hem bil ki her yeni gün, sana hem herkese, bir yeni âlemin kapısıdır. Eğer namaz kılmazsan senin o günkü âlemin zulümatlı ve perişan bir halde gider, senin aleyhinde âlem-i misalde şehadet eder. Zira herkesin, her günde, şu âlemden bir mahsus âlemi var. Hem o âlemin keyfiyeti, o adamın kalbine ve ameline tabidir. Nasıl ki âyinende görünen muhteşem bir saray, âyinenin rengine bakar. Siyah ise siyah görünür. Kırmızı ise kırmızı görünür. Hem onun keyfiyetine bakar. O âyine şişesi düzgün ise sarayı güzel gösterir. Düzgün değil ise çirkin gösterir. En nazik şeyleri kaba gösterdiği misillü sen kalbinle, aklınla, amelinle, gönlünle, kendi âleminin şeklini değiştirirsin. Ya aleyhinde ya lehinde şehadet ettirebilirsin.

Eğer namazı kılsan o namazın ile o âlemin Sâni’-i Zülcelal’ine müteveccih olsan birden, sana bakan âlemin tenevvür eder. Âdeta namazın bir elektrik lambası ve namaza niyetin, onun düğmesine dokunması gibi o âlemin zulümatını dağıtır ve o herc ü merc-i dünyeviyedeki karmakarışık perişaniyet içindeki tebeddülat ve harekât, hikmetli bir intizam ve manidar bir kitabet-i kudret olduğunu gösterir.

اَللّٰهُ نُورُ السَّمٰوَاتِ وَال۟اَر۟ضِ âyet-i pür-envarından bir nuru, senin kalbine serper. Senin o günkü âlemini, o nurun in’ikasıyla ışıklandırır. Senin lehinde nuraniyetle şehadet ettirir.

Sakın deme: “Benim namazım nerede, şu hakikat-i namaz nerede?” Zira bir hurma çekirdeği, bir hurma ağacı gibi kendi ağacını tavsif eder. Fark yalnız icmal ve tafsil ile olduğu gibi; senin ve benim gibi bir âmînin –velev hissetmezse– namazı, büyük bir velinin namazı gibi şu nurdan bir hissesi var, şu hakikatten bir sırrı vardır, velev şuurun taalluk etmezse. Fakat derecata göre inkişaf ve tenevvürü ayrı ayrıdır. Nasıl bir hurma çekirdeğinden, tâ mükemmel bir hurma ağacına kadar ne kadar meratib bulunur. Öyle de namazın derecatında da daha fazla meratib bulunabilir. Fakat bütün o meratibde, o hakikat-i nuraniyenin esası bulunur.

اَللّٰهُمَّ صَلِّ وَسَلِّم۟ عَلٰى مَن۟ قَالَ «اَلصَّلَاةُ عِمَادُ الدّٖينِ» وَعَلٰى اٰلِهٖ وَصَح۟بِهٖ اَج۟مَعٖينَ

YİRMİ BİRİNCİ SÖZ’ÜN İKİNCİ MAKAMI

Kalbin beş yarasına beş merhemi tazammun eder.

بِسْمِ اللّٰهِ الرَّحْمٰنِ الرَّحِيمِ

رَبِّ اَعُوذُ بِكَ مِن۟ هَمَزَاتِ الشَّيَاطٖينِ ۝ وَاَعُوذُ بِكَ رَبِّ اَن۟ يَح۟ضُرُونِ

Ey maraz-ı vesvese ile müptela! Biliyor musun vesvesen neye benzer? Musibete benzer. Ehemmiyet verdikçe şişer, ehemmiyet vermezsen söner. Ona büyük nazarıyla baksan büyür. Küçük görsen küçülür. Korksan ağırlaşır, hasta eder. Havf etmezsen hafif olur, mahfî kalır. Mahiyetini bilmezsen devam eder, yerleşir. Mahiyetini bilsen, onu tanısan gider. Öyle ise şu musibetli vesvesenin aksam-ı kesîresinden kesîrü’l-vuku olan yalnız beş vechini beyan edeceğim. Belki sana ve bana şifa olur. Zira şu vesvese öyle bir şeydir ki cehil onu davet eder, ilim onu tard eder. Tanımazsan gelir, tanısan gider.

BİRİNCİ VECİH

Birinci yara, şeytan evvela şüpheyi kalbe atar. Eğer kalp kabul etmezse şüpheden şetme döner. Hayale karşı şetme benzer bazı pis hatıraları ve münafî-i edep çirkin halleri tasvir eder. Kalbe “Eyvah!” dedirtir, yeise düşürtür. Vesveseli adam zanneder ki kalbi, Rabb’ine karşı sû-i edepte bulunuyor. Müthiş bir halecan ve heyecan hisseder. Bundan kurtulmak için huzurdan kaçar, gaflete dalmak ister.

Bu yaranın merhemi budur:

Bak ey bîçare vesveseli adam! Telaş etme. Çünkü senin hatırına gelen şetim değil belki tahayyüldür. Tahayyül-ü küfür, küfür olmadığı gibi tahayyül-ü şetim dahi şetim değildir. Zira mantıkça tahayyül, hüküm değildir. Şetim ise hükümdür. Hem bununla beraber o çirkin sözler, senin kalbinin sözleri değil. Çünkü senin kalbin ondan müteessir ve müteessiftir. Belki kalbe yakın olan lümme-i şeytanîden geliyor. Vesvesenin zararı, tevehhüm-ü zarardır. Yani onu zararlı tevehhüm etmekle kalben mutazarrır olmaktır. Çünkü hükümsüz bir tahayyülü hakikat tevehhüm eder. Hem şeytanın işini kendi kalbine mal eder. Onun sözünü, ondan zanneder. Zarar anlar, zarara düşer. Zaten şeytanın da istediği odur.

İKİNCİ VECİH

Budur ki: Manalar kalpten çıktıkları vakit, suretlerden çıplak olarak hayale girerler, oradan suretleri giyerler. Hayal ise her vakit bir sebep tahtında bir nevi suretleri nesceder. Ehemmiyet verdiği şeyin suretlerini yol üstünde bırakır. Hangi mana geçse ya ona giydirir ya takar ya bulaştırır ya perde eder. Eğer manalar münezzeh ve temiz iseler, suretler mülevves ve rezil ise giymek yoktur fakat temas var. Vesveseli adam, teması telebbüsle iltibas eder. “Eyvah!” der. “Kalbim ne kadar bozulmuş. Bu sefillik, bu hısset-i nefis, beni matrud eder.” Şeytan onun şu damarından çok istifade eder.

Şu yaranın merhemi şudur:

Dinle ey bîçare! Nasıl ki senin namazın edeb-i nezihanesinin vesilesi olan zâhirî taharete, batnının bâtınındaki necaset ona tesir etmez ve bozmaz. Öyle de maânî-i mukaddesenin suret-i mülevveseye mücavereti zarar etmez. Mesela, sen âyât-ı İlahiyeyi tefekkür ediyorsun. Birden bir maraz, ya bir iştiha ya bevl gibi bir emr-i müheyyic şiddetle senin hissine dokunuyor. Elbette senin hayalin, deva-i illet ve kaza-i hâcetin levazımatını görecek, bakacak, onlara münasip süflî suretleri nescedecek. Ve gelen manalar ortalarından geçecekler. Geçeceklere ne beis vardır, ne televvüs var ve ne zarar var ve ne hatar var. Yalnız hatar ise hasr-ı nazardır, zann-ı zarardır.

ÜÇÜNCÜ VECİH

Budur ki: Eşya mabeynlerinde, bazı münasebat-ı hafiye bulunur. Hattâ hiç ümit etmediğin şeyler içinde münasebet ipleri bulunur. Ya bizzat bulunur veya senin hayalin, meşgul olduğu sanata göre o ipleri yapmış, onları birbiriyle bağlamış. Şu sırr-ı münasebettendir ki bazen bir mukaddes şeyi görmek, bir mülevves şeyi hatıra getirir.

Fenn-i beyanda beyan olunduğu gibi “Hariçte uzaklık sebebi olan zıddiyet ise hayalde sebeb-i kurbiyettir.” Yani iki zıddın suretlerinin cem’ine vasıta, bir münasebet-i hayaliyedir. Bu münasebetle gelen tahattura, tedai-yi efkâr tabir edilir. Mesela, sen namazda, münâcatta, Kâbe karşısında, huzur-u İlahîde iken âyâtı tefekkürde olduğun bir halde; şu tedai-yi efkâr, seni tutup en uzak malayaniyat-ı rezileye sevk eder.

Senin başın, böyle bir tedai-yi efkâra müptela ise sakın telaş etme. Belki intibaha geldiğin anda, dön. “Aman ne kusur ettim!” deyip tetkikle meşgul olup durma. Tâ o zayıf münasebet, senin dikkatinle kuvvet peyda etmesin. Zira teessür gösterdikçe, ehemmiyet verdikçe, senin o zayıf tahatturun melekeye döner. Bir maraz-ı hayalî olur. Korkma, maraz-ı kalbî değil. Şu nevi tahattur ise galiben ihtiyarsızdır. Hususan hassas asabîlerde daha galiptir. Şeytan, şu nevi vesvesenin madenini çok işlettirir.

Şu yaranın merhemi şudur ki:

Tedai-yi efkâr, galiben ihtiyarsızdır. Onda mes’uliyet yoktur. Hem tedaide, mücaveret var; temas ve ihtilat yoktur. Onun için efkârın keyfiyetleri, birbirine sirayet etmez, birbirine zarar vermez. Nasıl ki şeytan ile melek-i ilham, kalp taraflarında mücaveretleri var ve füccar ve ebrarın karabetleri ve bir meskende durmaları, zarar vermez. Öyle de tedai-yi efkâr sâikasıyla istemediğin pis hayalat, gelip nezih efkârın içine girse zarar vermez. Meğer kasden olsa veya zarar zannıyla onunla ziyade meşgul olsa. Hem bazen kalp yoruluyor. Fikir, kendini eğlendirmek için rastgele bir şeyle meşgul olur. Şeytan fırsat bulur, pis şeyleri önüne serpiyor, sürüyor.

DÖRDÜNCÜ VECİH

Amelin en iyi suretini taharriden neş’et eden bir vesvesedir ki takva zannıyla teşeddüd ettikçe hal ona şiddetlenir. Hattâ bir dereceye varır ki o adam amelin daha evlâsını ararken harama düşer. Bazen bir sünnetin araması, bir vâcibi terk ettiriyor. “Acaba amelim sahih oldu mu?” der, iade eder. Bu hal devam eder. Gayet yeise düşer. Şeytan şu halinden istifade eder, onu yaralar.

Şu yaranın iki merhemi var:

Birinci merhem: Bu gibi vesvese Ehl-i İtizal’e lâyıktır. Çünkü onlar derler: “Medar-ı teklif olan ef’al ve eşya, kendi zatında, âhiret itibarıyla ya hüsnü var; sonra o hüsne binaen emredilmiş veya kubhu var; sonra ona binaen nehyedilmiş. Demek eşyada, âhiret ve hakikat nokta-i nazarında olan hüsün ve kubuh zatîdir; emir ve nehy-i İlahî ona tabidir.” Bu mezhebe göre insan, her işlediği amelde şöyle bir vesvese gelir: “Acaba amelim nefsü’l-emirdeki güzel surette yapılmış mıdır?”

Amma mezheb-i hak olan Ehl-i Sünnet ve Cemaat derler ki: Cenab-ı Hak bir şeye emreder, sonra hasen olur. Nehyeder, sonra kabih olur. Demek emir ile güzellik, nehiy ile çirkinlik tahakkuk eder. Hüsün ve kubuh mükellefin ıttılaına bakar ve ona göre takarrur eder. Şu hüsün ve kubuh ise surî ve dünyaya bakan yüzünde değil belki âhirete bakan yüzdedir.

Mesela, sen namaz kıldın veya abdest aldın. Halbuki namazını ve abdestini fesada verecek bir sebep, nefsü’l-emirde varmış. Lâkin sen ona hiç muttali olmadın. Senin namazın ve abdestin hem sahihtir hem hasendir. Mutezile der: “Hakikatte kabih ve fâsiddir. Lâkin senden kabul edilir. Çünkü cehlin var, bilmedin ve özrün var.” Öyle ise Ehl-i Sünnet mezhebine göre, zâhir-i şeriata muvafık olarak işlediğin ameline: “Acaba sahih olmuş mu?” deyip vesvese etme. Fakat “Kabul olmuş mu?” de; gururlanma, ucbe girme.

İkinci merhem: Dinde harec yoktur. لَا حَرَجَ فِى الدّٖينِ Madem dört mezhep haktır. Madem istiğfara müncer olan derk-i kusur ise gurura müncer olan hüsn-ü amelin rü’yetine –böyle vesveseli adama– müreccahtır. Yani böyle vesveseli adam, amelini güzel görüp gurura düşmektense amelini kusurlu görse, istiğfar etse daha evlâdır.

Madem böyledir, sen vesveseyi at. Şeytana de ki: Şu hal, bir harecdir. Hakikat-i hale muttali olmak güçtür. Dindeki yüsre münafîdir. لَا حَرَجَ فِى الدّٖينِ ۝ اَلدّٖينُ يُس۟رٌ esasına muhaliftir. Elbette böyle amelim bir mezheb-i hakka muvafık gelir. O bana kâfidir. Hem lâekall ben aczimi itiraf ederek ibadeti lâyık-ı vechile eda edemediğimden istiğfar ve tazarru ile merhamet-i İlahiyeye dehalet edip kusurum affolunmak, kusurlu amelim kabul olunmak için mütezellilane bir niyaza vesiledir.

BEŞİNCİ VECİH

Mesail-i imaniyede şüphe suretinde gelen vesvesedir. Bîçare vesveseli adam, bazen tahayyülü, taakkul ile iltibas eder. Yani hayale gelen bir şüpheyi, akla girmiş bir şüphe tevehhüm edip itikadına halel gelmiş zanneder. Hem bazen tevehhüm ettiği bir şüpheyi, imana zarar veren bir şek zanneder. Hem bazen tasavvur ettiği bir şüpheyi, tasdik-i aklîye girmiş bir şüphe zanneder. Hem bazen bir emr-i küfrîde tefekkürü, küfür zanneder. Yani dalaletin esbabını anlamak suretinde kuvve-i müfekkirenin cevelanını ve tetkikatını ve bîtarafane muhakemesini, hilaf-ı iman zanneder.

İşte telkinat-ı şeytaniyenin eseri olan şu zanlardan ürkerek “Eyvah! Kalbim bozulmuş, itikadıma halel gelmiş.” der. O haller, galiben ihtiyarsız olduğundan cüz-i ihtiyarîsiyle ıslah edemediğinden yeise düşer.

Bu yaranın merhemi şudur ki:

Tahayyül-ü küfür, küfür olmadığı gibi tevehhüm-ü küfür dahi küfür değildir. Tasavvur-u dalalet, dalalet olmadığı gibi tefekkür-ü dalalet dahi dalalet değildir. Çünkü hem tahayyül hem tevehhüm hem tasavvur hem tefekkür; tasdik-i aklîden ve iz’an-ı kalbîden ayrıdırlar, başkadırlar. Onlar bir derece serbesttirler. Cüz-i ihtiyariyeyi pek dinlemiyorlar. Teklif-i dinî altına çok giremiyorlar. Tasdik ve iz’an, öyle değiller. Bir mizana tabidirler. Hem tahayyül, tevehhüm, tasavvur, tefekkür nasıl ki tasdik ve iz’an değiller. Öyle de şüphe ve tereddüt sayılmazlar. Fakat eğer lüzumsuz tekrar ede ede müstekar bir hale gelse o vakit hakiki bir nevi şüphe, ondan tevellüd edebilir. Hem bîtarafane muhakeme namıyla veya insaf namına deyip şıkk-ı muhalifi iltizam ede ede, tâ öyle bir hale gelir ki ihtiyarsız taraf-ı muhalifi iltizam eder. Ona vâcib olan hakkın iltizamı kırılır. O da tehlikeye düşer. Hasmın veya şeytanın bir vekil-i fuzulîsi olacak bir halet, zihninde takarrur eder.

Şu nevi vesvesenin en mühimmi budur ki: Vesveseli adam, imkân-ı zatî ile imkân-ı zihnîyi birbiriyle iltibas eder. Yani bir şeyi zatında mümkün görse o şeyi zihnen dahi mümkün ve aklen meşkuk tevehhüm eder. Halbuki ilm-i kelâmın kaidelerindendir ki imkân-ı zatî ise yakîn-i ilmîye münafî değil ve zaruret-i zihniyeye zıddiyeti yoktur. Mesela, şu dakikada Karadeniz’in yere batması, zatında mümkündür ve o imkân-ı zatî ile muhtemeldir. Halbuki yakînen, o denizin yerinde olduğunu hükmediyoruz, şüphesiz biliyoruz. Ve o ihtimal-i imkânî ve o imkân-ı zatî, bize şek vermez, bir şüphe getirmez, yakînimizi bozmaz. Mesela, şu güneş zatında mümkündür ki bugün gurûb etmesin veya yarın tulû etmesin. Halbuki bu imkân yakînimize zarar vermez, şüphe getirmez.

İşte bunun gibi mesela, hakaik-i imaniyeden olan hayat-ı dünyeviyenin gurûbuna ve hayat-ı uhreviyenin tulûuna, imkân-ı zatî cihetinde gelen vehimler, yakîn-i imanîye zarar vermez. Hem لَا عِب۟رَةَ لِل۟اِح۟تِمَالِ ال۟غَي۟رِ النَّاشِئِ عَن۟ دَلٖيلٍ yani “Bir delilden neş’et etmeyen bir ihtimalin hiç ehemmiyeti yoktur.” olan kaide-i meşhure hem usûlü’d-din hem usûlü’l-fıkhın kaide-i mukarreresindendir.

Eğer desen: Bu derece mü’minlere muzır ve müz’iç olan vesvese, ne hikmete binaen bize bela olmuş?

Elcevap: İfrata varmamak hem galebe çalmamak şartıyla asl-ı vesvese; teyakkuza sebeptir, taharriye dâîdir, ciddiyete vesiledir. Lâkaytlığı atar, tehavünü def’eder. Onun için Hakîm-i Mutlak, şu dâr-ı imtihanda, şu meydan-ı müsabakada bize bir kamçı-yı teşvik olarak vesveseyi şeytanın eline vermiş. Beşerin başına vuruyor. Şayet ziyade incitse Hakîm-i Rahîm’e şekva etmeli اَعُوذُ بِاللّٰهِ مِنَ الشَّي۟طَانِ الرَّجٖيمِ demeli.

---

Yirminci Söz ⇐ | Sözler | ⇒ Yirmi İkinci Söz

---