Sekizinci Söz/fi

بِسْمِ اللّٰهِ الرَّحْمٰنِ الرَّحِيمِ

اَللّهُ لاَ اِلهَ اِلاَّ هُوَ الْحَىُّ الْقَيُّومُ

(Koraani 3:2, 2:255)

اِنَّ الدِّينَ عِنْدَ اللّهِ اْلاِسْلاَمُ

(Koraani 3:19)

Jos haluat ymmärtää tätä maailmaa ja ihmisen henkeä maailmassa, uskonnon luonnetta ja arvoa ihmiselle ja sitä, kuinka maailma on vankila ellei ole Todellista Uskontoa ja että ilman uskontoa ihmisestä tulee olennoista kurjin ja että se on يَا اَللّٰهُ ja لَااِلٰهَ اِلَّااللّٰهُ jotka ratkaisevat tämän maailman talismaanin ja pelastavat ihmishengen pimeydestä, niin kuuntele ja pohdi tätä vertausta:

Kauan sitten kaksi veljestä lähti pitkälle matkalle. He jatkoivat, kunnes tie haarautui. Tienhaarassa he näkivät vakavannäköisen miehen ja kysyivät häneltä: ”Kumpi tie on parempi?” Hän sanoi heille: ”Oikeanpuoleisella tiellä on velvollisuus noudattaa lakia ja järjestystä, mutta vaivassa piilee turvallisuus ja onni. Vasemmanpuoleisella tiellä on vapaus eikä ehtoja, mutta sen vapaudessa piilee vaara ja kurjuus. Nyt valinta on teidän!”

Kuunneltuaan tämän sanoen:

تَوَكَّلْتُ عَلَى اللّٰهِ (Koraani 11:56)

hyväluonteinen veljes valitsi oikeanpuoleisen tien sopeutuen järjestykseen ja määräyksiin. Toinen veljeksistä, joka oli moraaliton ja tyhjäntoimittaja, valitsi vasemmanpuoleisen tien, koska siinä ei ollut rajoituksia. Mielikuvituksemme avulla seuraamme tätä miestä hänen tilanteessaan, joka oli näennäisesti helppo mutta todellisuudessa vaivalloinen.

Niinpä tämä mies meni mäkeä ylös ja alas laaksoon, kunnes löysi itsensä autiosta erämaasta. Yhtäkkiä hän kuuli kauhistuttavan äänen ja näki, että suuri leijona oli tullut ulos metsästä ja oli aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa. Hän pakeni. Hän tuli vedettömän, kuusikymmentä metriä syvän kuilun partaalle, ja peloissaan hyppäsi sinne. Hän putosi puolitiehen, jossa hänen kätensä tavoittivat puun. Hän takertui siihen. Puulla, joka kasvoi ulos kaivoksen seinästä, oli kaksi juurta. Kaksi rottaa – yksi valkoinen ja yksi musta – hyökkäsivät ja kalvoivat niiden kautta. Hän katsoi ylös ja näki, että leijona odotti kuilun yläpuolella kuin vartija. Hän katsoi alas ja näki kammottavan lohikäärmeen. Se nosti päätään ja kurkotti hänen jalkansa lähelle kolmekymmentä metriä alempana. Sen suu oli yhtä suuri kuin kuilun suu. Sitten hän katsoi kuilun seinämiä ja huomasi, että pistäviä ja myrkyllisiä tuholaisia oli kerääntynyt hänen ympärilleen. Hän katseli kuilun suulle ja näki viikunapuun. Mutta se ei ollut tavallinen puu – se kantoi monien eri puiden hedelmiä saksanpähkinöistä granaattiomenoihin.

Niinpä ajattelun puutteen ja typeryytensä takia mies ei ymmärtänyt, että tämä ei ollut vain jokin tavallinen asia, nämä asiat eivät olleet täällä sattumalta, ja että näihin outoihin olentoihin oli piilotettu arvoituksellisia salaisuuksia. Eikä hän ymmärtänyt, että siellä oli joku hyvin voimakas ohjaamassa heitä. Vaikka hänen sydämensä, henkensä ja mielensä salaa itkivät ja valittivat tätä tuskallista tilannetta, teeskenteli hänen pahan ohjaama sielunsa, ettei se ollut mitään – se sulki korvansa, sydämensä ja henkensä itkulta, ja pettäen itseään alkoi syödä puun hedelmiä, ikäänkuin se olisi puutarhassa. Mutta jotkut hedelmät olivat myrkyllisiä ja haitallisia.

Kaikkivaltias Allah sanoo jumalallisessa hadithissa:

اَنَا عِنْدَ ظَنِّ عَبْدِي بِي

Siten hänen typeryytensä ja ymmärtämättömyytensä takia tämä onneton mies luuli näkemänsä olevan tavallista ja varsinainen totuus. Näin häntä oli siis kohdeltu, kohdellaan ja tullaan kohtelemaan. Hän ei tule kuolemaan niin, että pelastuisi siitä, eikä elämään – hän on niin suuressa kärsimyksessä. Nyt jätämme tämän turmiollisen miehen piinaansa ja palaamme, jotta voimme tarkastella toisen veljeksen tilannetta.

Tämä onnekas ja älykäs henkilö jatkoi matkaansa, mutta hän ei kärsinyt ahdinkoa kuten veljensä, sillä hyvästä moraalistaan johtuen hän ajatteli hyvää ja kuvitteli hyviä asioita. Kaikki oli ystävällistä ja tuttua hänelle. Eikä hän joutunut kärsimään hankaluuksista ja vaikeuksista kuten veljensä, sillä hän tunsi järjestyksen ja noudatti sitä. Hänestä se oli helppoa. Hän jatkoi matkaansa vapaasti, rauhassa ja turvassa. Sitten hän tuli puutarhaan, jossa oli ihastuttavia kukkia ja hedelmiä sekä – koska siitä ei huolehdittu – mätäneviä saastaisia asioita. Hänen veljensä myös oli astunut tällaiseen puutarhaan, mutta hän oli huomannut ja pannut merkille saastaiset asiat, jotka saivat hänen vatsansa kääntymään, ja hän lähti sieltä jatkamaan matkaansa voimatta levätä. Mutta tämä mies toimi sääntöjen mukaisesti, ’katso kaiken parempaa puolta’, eikä kiinnittänyt mitään huomiota mätäneviin asioihin. Hän oli hyötynyt paljon hyvistä asioista ja levättyään hyvin lähti hän ja jatkoi matkaansa.

Myöhemmin – kuten ensimmäinenkin veli – hän oli tullut aavikolle ja yhtäkkiä kuullut hänen kimppuunsa hyökkäävän leijonan karjaisun. Hän oli peloissaan, mutta ei niin paljon kuin veljensä, sillä hyvien ajatuksiensa ja positiivisen asenteensa ansiosta hän ajatteli itsekseen: ”Tällä aavikolla on hallitsija, ja on mahdollista, että tämä leijona on hallitsijan käskyn alainen palvelija,” ja löysi lohdutuksen. Mutta silti hän pakeni, kunnes tuli tyhjän, kuusikymmentä metriä syvän kuilun luokse. Hän heittäytyi siihen. Kuten veljensä, hänenkin kätensä tarrautui puolivälissä puuhun, ja hän jäi ilmaan riippumaan. Hän katsoi ja näki puun kahdessa juuressa kaksi kalvavaa eläintä. Hän katsoi ylös ja näki leijonan, ja katsoi alas ja näki lohikäärmeen. Hän näki eriskummallisimman tilanteen, aivan kuten veljensäkin. Hän oli kauhuissaan kuten tämäkin, mutta hänen kauhunsa oli tuhat kertaa vähäisempää kuin veljensä, sillä hänen hyvä moraalinsa oli antanut hänelle hyviä ajatuksia, ja hyvät ajatukset näyttävät kaikesta hyvän puolen.

Tämän ansiosta hän ajatteli seuraavaa:

”Nämä oudot tapahtumat ovat yhteydessä johonkin. Lisäksi näyttää siltä, että ne noudattavat käskyjä, missä tapauksessa nämä asiat sisältävät talismaanin. Kyllä, kaikki tapahtuu kätketyn hallitsijan käskystä. En siis ole yksin. Kätketty hallitsija katselee minua, testaa minua, lähettää minut jonnekin jonkun tarkoituksen vuoksi ja kutsuu minua sinne.

Şu tatlı korku ve güzel fikirden bir merak neş’et eder ki: Acaba beni tecrübe edip kendini bana tanıttırmak isteyen ve bu acib yol ile bir maksada sevk eden kimdir? Sonra, tanımak merakından tılsım sahibinin muhabbeti neş’et etti ve şu muhabbetten, tılsımı açmak arzusu neş’et etti ve o arzudan, tılsım sahibini razı edecek ve hoşuna gidecek bir güzel vaziyet almak iradesi neş’et etti.

Sonra ağacın başına baktı, gördü ki incir ağacıdır. Fakat başında, binlerle ağacın meyveleri vardır. O vakit bütün bütün korkusu gitti. Çünkü kat’î anladı ki bu incir ağacı, bir listedir, bir fihristedir, bir sergidir. O mahfî hâkim, bağ ve bostanındaki meyvelerin numunelerini, bir tılsım ve bir mu’cize ile o ağaca takmış ve kendi misafirlerine ihzar ettiği et’imeye birer işaret suretinde o ağacı tezyin etmiş olmalı. Yoksa bir tek ağaç, binler ağaçların meyvelerini vermez.

Sonra niyaza başladı. Tâ tılsımın anahtarı ona ilham oldu. Bağırdı ki: “Ey bu yerlerin hâkimi! Senin bahtına düştüm. Sana dehalet ediyorum ve sana hizmetkârım ve senin rızanı istiyorum ve seni arıyorum.” Ve bu niyazdan sonra, birden kuyunun duvarı yarılıp şahane, nezih ve güzel bir bahçeye bir kapı açıldı. Belki ejderha ağzı, o kapıya inkılab etti ve arslan ve ejderha, iki hizmetkâr suretini giydiler ve onu içeriye davet ediyorlar. Hattâ o arslan, kendisine musahhar bir at şekline girdi.

İşte ey tembel nefsim ve ey hayalî arkadaşım! Geliniz, bu iki kardeşin vaziyetlerini muvazene edelim. Tâ iyilik, nasıl iyilik getirir ve fenalık, nasıl fenalık getirir; görelim, bilelim.

Bakınız, sol yolun bedbaht yolcusu, her vakit ejderhanın ağzına girmeye muntazırdır, titriyor. Ve şu bahtiyar ise meyvedar ve revnaktar bir bahçeye davet edilir. Hem o bedbaht, elîm bir dehşette ve azîm bir korku içinde kalbi parçalanıyor. Ve şu bahtiyar ise leziz bir ibret, tatlı bir havf, mahbub bir marifet içinde garib şeyleri seyir ve temaşa ediyor. Hem o bedbaht, vahşet ve meyusiyet ve kimsesizlik içinde azap çekiyor. Ve şu bahtiyar ise ünsiyet ve ümit ve iştiyak içinde telezzüz ediyor. Hem o bedbaht, kendini vahşi canavarların hücumuna maruz bir mahpus hükmünde görüyor. Ve şu bahtiyar ise bir aziz misafirdir ki misafiri olduğu Mihmandar-ı Kerîm’in acib hizmetkârları ile ünsiyet edip eğleniyor. Hem o bedbaht zâhiren leziz, manen zehirli yemişleri yemekle azabını tacil ediyor. Zira o meyveler, numunelerdir, tatmaya izin var, tâ asıllarına talip olup müşteri olsun. Yoksa hayvan gibi yutmaya izin yoktur. Ve şu bahtiyar ise tadar, işi anlar, yemesini tehir eder ve intizar ile telezzüz eder. Hem o bedbaht, kendi kendine zulmetmiş. Gündüz gibi güzel bir hakikati ve parlak bir vaziyeti, basîretsizliği ile kendisine muzlim ve zulümatlı bir evham, bir cehennem şekline getirmiş. Ne şefkate müstahaktır ve ne de kimseden şekvaya hakkı vardır.

Mesela bir adam; güzel bir bahçede, ahbaplarının ortasında, yaz mevsiminde, hoş bir ziyafetteki keyfe kanaat etmeyip kendini pis müskirlerle sarhoş edip; kendisini kış ortasında, canavarlar içinde aç, çıplak tahayyül edip bağırmaya ve ağlamaya başlasa, nasıl şefkate lâyık değil, kendi kendine zulmediyor. Dostlarını canavar görüp tahkir ediyor. İşte bu bedbaht dahi öyledir. Ve şu bahtiyar ise hakikati görür. Hakikat ise güzeldir. Hakikatin hüsnünü derk etmekle hakikat sahibinin kemaline hürmet eder, rahmetine müstahak olur. İşte “Fenalığı kendinden, iyiliği Allah’tan bil.” olan hükm-ü Kur’anînin sırrı zâhir oluyor.

Daha bunlar gibi sair farkları muvazene etsen anlayacaksın ki evvelkisinin nefs-i emmaresi, ona bir manevî cehennem ihzar etmiş. Ve ötekisinin hüsn-ü niyeti ve hüsn-ü zannı ve hüsn-ü hasleti ve hüsn-ü fikri, onu büyük bir ihsan ve saadete ve parlak bir fazilete ve feyze mazhar etmiş.

Ey nefsim ve ey nefsimle beraber bu hikâyeyi dinleyen adam! Eğer bedbaht kardeş olmak istemezsen ve bahtiyar kardeş olmak istersen, Kur’an’ı dinle ve hükmüne mutî ol ve ona yapış ve ahkâmıyla amel et.

Şu hikâye-i temsiliyede olan hakikatleri eğer fehmettin ise hakikat-i dini ve dünyayı ve insanı ve imanı ona tatbik edebilirsin. Mühimlerini ben söyleyeceğim, incelerini sen kendin istihraç et.

İşte bak! O iki kardeş ise biri ruh-u mü’min ve kalb-i salihtir. Diğeri, ruh-u kâfir ve kalb-i fâsıktır.

Ve o iki tarîkten sağ ise tarîk-i Kur’an ve imandır, sol ise tarîk-i isyan ve küfrandır.

Ve o yoldaki bahçe ise cemiyet-i beşeriye ve medeniyet-i insaniye içinde muvakkat hayat-ı içtimaiyedir ki hayır ve şer, iyi ve fena, temiz ve pis şeyler beraber bulunur. Âkıl odur ki: خُذْ مَا صَفَا دَعْ مَا كَدَرْ kaidesiyle amel eder, selâmet-i kalp ile gider.

Ve o sahra ise şu arz ve dünyadır. Ve o arslan ise ölüm ve eceldir. Ve o kuyu ise beden-i insan ve zaman-ı hayattır. Ve o altmış arşın derinlik ise ömr-ü vasatî ve ömr-ü galibî olan altmış seneye işarettir. Ve o ağaç ise müddet-i ömür ve madde-i hayattır. Ve o siyah ve beyaz iki hayvan ise gece ve gündüzdür.

Ve o ejderha ise ağzı kabir olan tarîk-i berzahiye ve revak-ı uhrevîdir. Fakat o ağız, mü’min için zindandan bir bahçeye açılan bir kapıdır.

Ve o haşerat-ı muzırra ise musibat-ı dünyeviyedir. Fakat mü’min için gaflet uykusuna dalmamak için tatlı ikazat-ı İlahiye ve iltifatat-ı Rahmaniye hükmündedir.

Ve o ağaçtaki yemişler ise dünyevî nimetlerdir ki Cenab-ı Kerîm-i Mutlak, onları âhiret nimetlerine bir liste hem ihtar edici hem müşabihleri hem cennet meyvelerine müşterileri davet eden numuneler suretinde yapmış.

Ve o ağacın birliğiyle beraber muhtelif başka başka meyveler vermesi ise kudret-i Samedaniyenin sikkesine ve rububiyet-i İlahiyenin hâtemine ve saltanat-ı uluhiyetin turrasına işarettir. Çünkü “Bir tek şeyden her şeyi yapmak” yani bir topraktan bütün nebatat ve meyveleri yapmak, hem bir sudan bütün hayvanatı halk etmek, hem basit bir yemekten bütün cihazat-ı hayvaniyeyi icad etmek; bununla beraber “Her şeyi bir tek şey yapmak” yani zîhayatın yediği gayet muhtelifü’l-cins taamlardan o zîhayata bir lahm-ı mahsus yapmak, bir cild-i basit dokumak gibi sanatlar; Zat-ı Ehad-i Samed olan Sultan-ı ezel ve ebed’in sikke-i hâssasıdır, hâtem-i mahsusudur, taklit edilmez bir turrasıdır. Evet, bir şeyi her şey ve her şeyi bir şey yapmak; her şeyin Hâlık’ına has ve Kādir-i külli şey’e mahsus bir nişandır, bir âyettir.

Ve o tılsım ise sırr-ı iman ile açılan sırr-ı hikmet-i hilkattir ve o miftah ise   يَا اَللّٰهُ ❀ لَااِلٰهَ اِلَّااللّٰهُ ❀ اَللّٰهُ لااِلٰهَ اِلَّاهُوَ الْحَىُّ الْقَيُّومُ dur.

Ve o ejderha ağzı bahçe kapısına inkılab etmesi ise işarettir ki kabir ehl-i dalalet ve tuğyan için vahşet ve nisyan içinde, zindan gibi sıkıntılı ve bir ejderha batnı gibi dar bir mezara açılan bir kapı olduğu halde, ehl-i Kur’an ve iman için zindan-ı dünyadan bostan-ı bekaya ve meydan-ı imtihandan ravza-i cinana ve zahmet-i hayattan rahmet-i Rahman’a açılan bir kapıdır. Ve o vahşi arslanın dahi munis bir hizmetkâra dönmesi ve musahhar bir at olması ise işarettir ki mevt, ehl-i dalalet için bütün mahbubatından elîm bir firak-ı ebedîdir. Hem kendi cennet-i kâzibe-i dünyeviyesinden ihraç ve vahşet ve yalnızlık içinde zindan-ı mezara idhal ve hapis olduğu halde, ehl-i hidayet ve ehl-i Kur’an için öteki âleme gitmiş eski dost ve ahbaplarına kavuşmaya vesiledir. Hem hakiki vatanlarına ve ebedî makam-ı saadetlerine girmeye vasıtadır. Hem zindan-ı dünyadan bostan-ı cinana bir davettir. Hem Rahman-ı Rahîm’in fazlından kendi hizmetine mukabil ahz-ı ücret etmeye bir nöbettir. Hem vazife-i hayat külfetinden bir terhistir. Hem ubudiyet ve imtihanın talim ve talimatından bir paydostur.

Elhasıl: Her kim hayat-ı fâniyeyi esas maksat yapsa zâhiren bir cennet içinde olsa da manen cehennemdedir. Ve her kim hayat-ı bâkiyeye ciddi müteveccih ise saadet-i dâreyne mazhardır. Dünyası ne kadar fena ve sıkıntılı olsa da dünyasını, cennetin intizar salonu hükmünde gördüğü için hoş görür, tahammül eder, sabır içinde şükreder.

اَللّٰهُمَّ اجْعَلْنَا مِنْ اَهْلِ السَّعَادَةِ وَالسَّلَامَةِ وَالْقُرْآنِ وَالْاِيمَانِ آمِينَ ❀ اَللّٰهُمَّ صَلِّ وَسَلِّمْ عَلٰى سَيِّدِنَا مُحَمَّدٍ وَعَلٰى آلِهِ وَصَحْبِهِ بِعَدَدِ جَمِيعِ الْحُرُوفَاتِ الْمُتَشَكِّلَةِ فِي جَمِيعِ الْكَلِمَاتِ الْمُتَمَثِّلَةِ بِاِذْنِ الرَحْمٰنِ فِي مَرَايَا تَمَوُّجَاتِ الْهَوَاءِ عِنْدَ قِرَائَةِ كُلِّ كَلِمَةٍ مِنَ الْقُرْآنِ مِنْ كُلِّ قَارِئٍ مِنْ اَوَّلِ النُّزُولِ اِلٰى آخِرِ الزَّمَانِ وَارْحَمْنَا وَوَالِدَيْنَا وَارْحَمِ الْمُؤْمِنِينَ وَالْمُؤْمِنَاتِ بِعَدَدِهَا بِرَحْمَتِكَ يَا اَرْحَمَ الرَّاحِمِينَ ❀ آمِينَ وَالْحَمْدُ لِلّٰهِ رَبِّ الْعَالَمِينَ

---

Yedinci Söz ⇐ | Sözler | ⇒ Dokuzuncu Söz

---